Olli Heliste haastatteli v. 1998 Arttu Lukkarilaa
Tänne nettiin tämän haastattelun on kirjoittanut 14.04.2005 Ritva Heliste

                                              Kotiseutuni murretta en ole ryhtynyt oikomaan. t. KariK                                   

sivu 2

jatkuu Artun kertomus...

Me kaatomiehet oltiin nuoria , kuin tämäkin työkaveri meni vasta sotaväkeen. Kämpät olivat matalat ryyhkänät, vanhasta korjattuja piisikämppiä. Kun niissä oli piisivalo ja lämpö. Siinä piisivalon loisteessa korjailtiin rekiä ,aisoja ja valjaita. Samanlaisia kämppiä oli myös Kuusamon Pelkelmävaaran laidassa. Siellä oli Kuusamolaisia miehiä ja muutama hevonen tukin ajossa. Siinä sitä jytällettiin leivän perässä. Siellä oli ensimmäiset kokit. Vallion Jannella oli tyttö kokkina ja hakkurilla oma kokki. Ei silloin ollut ruokaporukoita vaan itte kukanenkin toi eväät töihin tullessaan ja laittoi itse ruokansa. Siellä me Ryti Eerin kanssa oltiin sahaamassa.

Savotoja oli Vuotoksella joka talvi, mutta tuossa Sulavassa minä olin kahtena talvena hakkurina ja isä hevosmiehenä. Siinä oli useampia savotoja. Isä oli uitossa kymppinä silloin alkuaikoina useana vuotena ja minä jatkoin isän tilalla . Talvet oltiin savotoilla ja keväät-kesät uitossa. Siinä välillä tehtiin maatyöt. Kynnettiin, karhittiin ja kesällä muiden töiden lomassa kuokittiin lisää peltoa. Keväällä hakattiin polttopuut seuraavaksi talveksi. Honkia ajettiin rantteelle , justeerilla poikki ja pinottiin. Joskus oli niin kiire ettei keritty puita tekemään , vaan sanottiin että nuo kyllä riittää rekikelille asti ja siihen asti kun tuodaan kuivaa honkapuuta.

Talvet kun oltiin savotoilla, siellä sattui mukavia asioita. Siellähän oli päiväläisinä kulkumiehiä. Oli kortti-Roininen , hankala-Väisänen ;kolisia-Korhonen ja muita. Heistä sitä puhuttiin silloin savotoilla. Olivathan saaneet liikanimensä siitä kun tekivät "vinkankonkkia" . Kortti-Roininen oli saanut nimen siitä kun oli kova kortinpelaaja. Mistä lienee saanut nimensä kolisija-Korhonen. Ja hankala-Väisänen oli änkyri mies ja mutkikas jutuissaan.

Mentäessä ajassa taaksepäin, kun savottakämpät tehtiin. Siellä sopi kunnostamaan rekiä piisin valossa mutta myöhemmin tuli pömpelit keskelle kämppää ja myös öljyvalot. Peskat olivat seinien vierellä ympäri kämppää. Siinä peskan reunalla syötiin kun ei pöytään sopinut kaikki yhtäaikaa. Hevoset oli hyvässä suojassa, niille rakennettiin talli samalla kun kämpätkin. Ei tukkimiehillä hevoset ollut kuusenjuuressa, kuten laatikojen ajajilla, silloin yhteenaikaan. Tukin ajo oli raskasta, mutta hevosilla oli apetta ja hyvä talli suojana. Ruoka valmistettiin ennen kamiinojen tuloa piisissä,joka antoi valon ja lämmön kämppään. Nurkassa oli rauta pystyssä ja siinä toinen rauta vaakasuorassa, jonka päässä oli koukku ja johon asetettiin pata porisemaan. Se oli aika suuri helpotus kun ruokakunnat alkoi yleistyä. Oli valmis ruoka aamulla töihin lahtiessä ja illalla töistä tultaessa. Kokit oli suuremmassa savotassa omalla puolella keittiössä. Ruoka jaettiin jätkille luukusta .Sitä luukkua sanottiin "elämänluukuksi".  Kokit joutuivat tekemään pitkää päivää. Aamulla oli ylösnousu sangenvarhain. Kun ensimmäiset miehet oli metsään lähdössä ,siinä kuuden maissa , ja tulivat iltasella myöhään pitkien ajomatkojen takia. Ajomatkat saattoivat olla 6-7 km ja ylikin. Kun kahta reissua ajoi ,meni siellä iltamyöhään. Kokilla oli aina ruoka valmiina kaikille miehille. Päivällä kun kaikki miehet oli töissä mettässä ,laittoi kokit iltaruokaa ja samalla seuraavan aamun käristyksen valmiiksi, muuten ei ois kerinyt tehdä.

Pienimmissä savotoissa oli kokkien nukkumapaikka samassa kun jätkien. Toisille kokeille erotettiin pieni soppi nurkasta, joko väliseinällä tai ilman. Alustana oli poronahka tai hirven salaa kaadettu nahka. Salaa kaadetun hirven nahka vietiin useimmiten heinälatoon kuivamaan ,josta se haettiin tarvittaessa. Talja oli hyvin lämmin makuualusta.

Hevoset saivat apetta yön aikana. Hevosmies kävi myös yöllä heiniä antamassa ja aamuvarhaisella kevyen appeen. Ajurilla oli heinäsäkki mukana , jolla oli kaksi tarkoitusta . Ensin ajuri piti sitä takapuolensa alla ettei pehva jäätyisi pankkoon ja että hevonen saisi syötävää kun purettiin kuormaa tai kahviteltiin. Pitemmillä matkoilla hevosmies joutui kävelemään lämpimikseen. Hän käveli usein etureen keulan ja kuorman välissä . Silloin ei hevonen päässyt karkaamaan. Olihan semmoisiakin hevosia että mies jäi reen perään kävelemään , hevonen huomas sen niin se lähti juoksemaan ja mies jäi kyytistä.

On sitä tullu asuttua kakspuolisessa kodassakin , tuolla Peräjärven perällä. Siellä hevonen joutui olemaan kuusen tyvessä. Silloin ajettiin yli joulun, onneksi oli lauha talvi. Partasen hevosella oltiin kaatamassa veli-Kallen kanssa. Sieltä ei meinannut päästä pois, kun Tuuraaapa ei jäätynyt. Oli paljon lunta ja lauhat ilmat. Vasta vähän ennen joulua pääsi aapaa kulkemaan. Kerran hevosmies Arvi sanoi että ajetaan tuosta lahen kautta , kyllä se kestää. No vähän matkaa kesti , mutta sitten hevonen putosi jäihin. Me porukalla nostettiin se pois. Onneksi oli kovapohjainen että sai ponnistaa pohjasta ylös melkein omin voimin...

Kaksipuoleinen kota rakennettiin ja keskellä kotaa oli rakotulet. Kodan ympärille laitettiin kunttaa sekä toiseen päähän ovi. Siinä sitten asuttiin jouluun ja vielä sivukkin siitä...    Kaukaisimmat savotat on ollut tuolla Neuvostoliiton puolella Tuulomalla. Siellä ei otettu nokkia vain pelkät tukit ajettiin. Olin siellä kolmena talvena peräkkäin. Silloin mulla oli kaksi hevosta .Veikko ajoi toista ja minä toista. Kerran siellä oli kova pakkanen. Hakkurit kysyivät lähteekö se hevosmies metsään. Sanoin etten ole ruukannu säitä sairastaa. Vaan kun vaaran yli mentiin, tuntuipa se kylmältä. Siinä ajattelin että palaanko takaisin, mutta sitä vain mentiin ja ajettiin. Siellä mettässä kun alettiin kahville tehtiin tulet hevosen molemmille puolelle tulet ettei se palellut. Kukaan muu porukka ei sinä päivänä mettässä ollut.

Tässä lyhyt kertomus pitkästä savottaelämästäni.