Villen evakkomatka 1944-45
Kursusta Kälviälle ja takaisin Kursuun
Haastateltavani
oli ukkini Ville Tapio.
Hän oli evakossa 1944-45 Kälviällä ollessaan 15-vuotias.
Nykyään hän on 73-vuotias ja asuu Pöykkölässä vaimonsa (mummini) Maijan kanssa.
Esimerkkeinä hänen ’harrastuksistaan’ mainittakoon Kursun kylähistorian
kokoaminen.
Kuulakkana syyskuun päivänä olimme savotassa tekemässä pinotavaraa Aittalammin vaarassa noin 8 km:n päässä kotoa, kun kylästä tuli tieto, että savotta loppuu heti. Lappi tyhjennetään ja 'sakut' ajetaan pois. Presidentti R.Ryti oli luopunut vallasta ja Suomea johti ylipäällikkö Mannerheim. -Voi, kun jäi hyvä palsta kesken, jäi kaivelemaan mieltäni. Nämä tapahtumat taisivat olla jossain 8.-10. päivän tienoilla syyskuuta 1944.
Meidän perheeseen kuului kuusi henkeä; äiti Emma 48-v. , isä Essa 60, Valtteri 20-vuotiaana ollut sodassa jo kaksi vuotta, pirtsakka Rauni 18, minä Vekkuli-Ville 15 ja pikkuveli Eemeli noin 9-vuotias
Pakkaus
Muutaman päivän aikana piti suorittaa pakkaaminen. Mukaan sai ottaa vain tärkeimmät tarvetavarat keittämistä, olemista ja yöpymistä varten. Eihän tuota kampetta silloin vielä niin paljon ollutkaan, kun talvisodan tuhot olivat vieneet kaiken kotiin jääneen omaisuuden, olivat tuhkissakin. Kielto oli, ettei mukaan saanut ottaa kuin kolmen päivän eväät ja välttämättömimmät tavarat. Muuta tavaraa saisi sitten Kokkolan lähettyviltä Kälviän kunnasta. Laatikot ja nyytit saatiin nopeasti kasaan.
Asemalla
Kylätiellä kolisivat hevosten vetämät tavarakuormat; meidän Jymy-ruunalla vietiin useampia kuormia. Härkävaunut täyttyivät nopeasti tulojärjestyksessä, sillä siinä saattoi olla jopa yli 400 ihmistä. Rajan taakse jääneiden kylien siirtolaisia oli majoitettu lähes joka mökkiin.
Meidän vaunuissa oli Kursun puolenkylää Mikkoloita, Luusuoita ja Lassiloita.
Joka vaunuun oli
nimetty joku isännäksi, meidän vaunussa hän oli Pappa-Tolovanen.
Avovaunuihin siirrettiin ylimääräiset laatikot ja pakkaukset nimilapuilla
varustettuina. Lehmien lastaaminen saatiin myös tehdä avovaunuihin.
Ynnykät ammuivat ja mölisivät. Yrjö Laaksonen, kylämme riski kauppias, ohjasi lehmiä vaunuihin. Hän nappasi lehmää hännäntyvestä, punautti ja niin ynnykät kapusivat portaita pitkin pitkään tavaravaunuun.
Härkävaunussa
(Härkävaunu oli junassa ollut vaunu, jossa matkusti sekä ihmisiä, että eläimiä. Härkävaunuissa oli katto ja ne olivat melko ahtaita. Avovaunut puolestaan olivat tavaran kuljetusta varten).
Härkävaunussa oli kummassakin päässä kaksi laveria joukkokuljetuksia varten rakennettu. Keskelle jäi liikkumatilaa ovien kohdalle. Siinä oli melkoinen kasa nyssyköitä ja reppuja...
Liikkeelle oli lähdetty odottelun jälkeen. Ei oltu tietoisia Kokkolaan saapumisesta. Kohta yritettiin myös ruokailuun, mutta jotenkin ankeaa se oli, koska ahdistus painoi aikuisten mieliä. Mitenköhän Lapille käy? Kerrattiin kuultuja Neuvostoliiton ehtoja sekä muita asioita.
Päälärissä
hölkkäsi maito.
Kessun ja lasten ulosteiden haju sekoittuivat yleismakuun.
Matkalla
Kemijärvi ja Rovaniemi jäivät melko vähillä pysähdyksillä, mutta jossain Tervolan kunnan alueella juna pysähtyi odottelemaan. Läheisellä pellolla näkyi karjaa, joten vaimot antoivat tehtäväksemme hakea maitoa karjankuljettajilta. Pääläri käteen ja pojat yrittämään maitoa.
Jossain Kannuksen asemalla Mikkolan Väinön kanssa lähdin jollekin tärkeälle asialle. Pitiköhän jollekin hakea kamferitippoja, päänsärkylääkettä vai tupakkia. Juosten harhailimme asemalla ja kyselimme seuraavaa junaa. No, sitä ei löytynyt ja junien kyljissä olevat kyltit olivat outoja.
Kysyimme seuraavan junan veturinkuljettajalta lupaa astua halkovaraston puolelle. Saimme tehtäväksi siirtää halkoja veturin uuniin ja saimmepa ihan paiskata perille uhkuvaan uuniin. Juna se puhkui ja jyskytteli menemään Kokkolaa kohti. Sieltä se löytyi sitten kotiväkikin jonkun lukion luokasta.
Kokkolassa jokainen kylä ohjattiin valittuun kylään.
Kälviän Suonperään
Kokkolassa lajittelussa selvisi jokaiselle kyläkunnalle oma asumispaikkansa. Kun me omana Tapion perheenä astuimme Ingalsuon Emman hevosen vetämille rattaille, selvisi meille luotettava ja sopuisa asuinpaikka.
Kumirattailla keikuimme kuusimetsäistä soratietä noin neljä kilometriä Ingalsuon väljään pihaan.
Peräkamariin
Tuliaiskorvikkeiden myötä me saimme peräkamarin asuttavaksemme. Sinne heitimme mukana olleet nytykkäät.
Vähän silmäilyn jälkeen huomasin, että pirtin toisella laidalla oli leivinuunin kylkeen muurattu kunnollinen hella ja siinä pieni uuni paistoksia varten. Peräkamarin vieressä oli toinen kamari. pirtin toisessa päässä oli myös kaksi kamaria, joista toinen oli kylmä varastokamari ja toinen talonväen makuuhuone.
Kälviäläinen vieraanvaraisuus tavoitti meidät. Saimme talon puolesta keittoja sekä karjanantia. Talon hallan ääressä äiti alkoi laitella muonia sen jälkeen, kun tavarat oli saatu kortteeriin ja Kirjo ja Pulmu (lehmät) Ingalsuon navettaan. Hellan ääressä mahtui hyörimään kaksi Emmaa ihan sopuisasti.
Talon väestä
Talon väkeen kuului emännän lisäksi kolme lasta; poika Alpo 8-9-v., Aila noin viisi vuotta ja kuopus Hannu 3 vuotta. Armeijan hommia oli vielä tekemässä talon isäntä Yrjö. Palvelijana hyöri ketterä Veera Nurisalo, Nurisalon kylästä.
Töissä talossa ja naapureissa
Talon emäntä Emma ja Veera –apulainen olivat Pontevalla ajelleet eloja melkoiset kasat lähelle viljalatoa. Siellä Keskipohjanmaalla niittämisen jälkeen oli hangottu seipäille. Meillä vähäiset ohrat niputettiin lyhteille ja nostettiin seipäisiin tai tehtiin pieni keko latvat ylöspäin. Siellä opin aivan uusia asioita. Voimakoneena hyrrytteli sähkömoottori ja selvää alkoi tulla.
Siinä touhussa olin vastaanottoapulainen. Hankoilin oljet ja ruumenet (viljan tähkästä erotettiin jyvät ja ’roskat’, eli vihneet, ruumenet olivat näitä vihneitä) kauemmaksi puimakoneen takaa. Melko pölyinen työpaikka! Samat asiat hoitelin lähimmän naapurin, Aatu isokankaan, puolella.
Kolmas puintipaikka oli yli kolmen kilometrin päässä joku Hyypän tai Suonperän talo. Noissa kahdessa talossa oli venäläisiä luottovankeja työvoimana. Hyypän vangin nimi taisi olla Sergei, joka lienee ollut inkeriläisiä.
Hän reippaasti touhusi ja pulputti asiat suomeksi.
Näissä kylän taloissa sai myös ruoan lisäksi vähän palkkaa, taisi olla jotain 40 mk/päivä.
Toinen yhteistyö talonväen kanssa oli perunoidennosto. Saihan siinä myös syötäväksi perunoita ja porkkanoita. Kapeita penkkejä oli nopea edetä ja kun rinnalla veti penkkejä auki Veera, talon näpppärä palvelija. En voinut uskoa, että nainen saa enemmän pottuja maasta, kuin pöllintekijä. Toisia huvitti, kun Veera saustatti edellä ja minä rinnalla tai edellä. Taakse ei huvittanut jäädä.
Kun isäntä Yrjö palasi sodasta, alkoi hän hoitaa torikauppaa. Sinne hän kerran pari viikossa vei keräkaalia, perunoita, lanttuja, porkkanoita ja punajuuria. Matkaa Kokkolaan taisi olla peräti 15 km.
Monet talot saivat lisätuloja myymällä tuotteitaan Kokkolan torilla.
Risto Ryti oli luopunut presidentin virastaan jo elokuussa ja ylipäällikkö Mannerheimin toimiessa presidenttinä saatiin välirauha 19. Syyskuuta 1944 Moskovassa. Raskaisiin rauhanehtoihin kuului myös entisten aseveljien, saksalaisten, ajaminen pois Suomen alueelta. Saksalaiset perääntyessään tuhosivat Lappia melko perusteellisesti ja ainakin kotikyläni Kursun aluetta miinoittaen.
Länsiosasta Lappia siviiliväki siirrettiin Ruotsin puolelle. Meitä sallalaisia oli myöhemmän laskennan mukaan 2000 henkeä Kälviällä. Sallalaiset oli määrätty lääninhallituksen evakuointilautakunnan määräyksestä Keskipohjanmaalle.
Aikaisemmin kerroin puheliaasta ja vilkkaasta Sergeistä, joka teki monia talon töitä isäntätalossaan. Samoja hommia teki Isokankaalla tukevahko ja vähän suomea oppinut vanki, jonka vihreäpohjaisessa puserossa oli valkealla maalilla tuhrattu iso V (vangin tunnuksena).
Rauhanehtoihin kuului myös vankien vaihtaminen ja nämäkin miehet palautettiin Neuvostoliittoon. Itkua puristaen he ruokapussit kainaloissaan nousivat Alli-tamman rattaille. Naapurin ymmärtävä kohtelu oli tuskallisen kipeää tekevä; miehillä oli edessään tuntematon tulevaisuus siellä rajan takana.
Kun lähdimme evakkoon, koululaisilla jäivät koulut kesken. Veljeni Eemeli pääsi kuitenkin Kälviällä jatkamaan kouluaan. Minä en jatkanut koulunkäyntiä Kälviällä, sillä olin jo käynyt kansakoulun. No, tuo mainittakoon vain siksi, jottei asia olisi jäänyt epäselväksi.
Syksyn kuluessa olimme tutustuneet lähialueisiin ja kirkonkyläänkin.
Rauni-siskon ajatus lienee ollut, että menisimme Joulukirkkoon Jouluaamuna. Pimeässä lähdimme kävelemään kirkkoon liki nelikilometristä matkaa. Tultuamme kirkkoon istumapaikat olivat jo täytetyt . Lyhyinä ihmisinä seisoimme aikuisten ryhmän takana. Tässä meidän ensimmäisessä joulukirkossa veisattiin meillekin tuttuja jouluvirsiä, joita olimme oppineet kansakoulussa. Tämä oli elämäni ensimmäinen kirkkoreissu.
Syksyn aikana oli seurattu tiiviisti, että milloin voitaisiin palata takaisin Kursuun. Isäni Essa ja enoni Matti sekä eräs Valtteri Karkkola olivat saaneet härkävaunut, joihin voi lastata kolme hevosta ajajineen. Lastaus lienee melko ‘kivuton’, sillä mitään erikoista ei jäänyt mieleeni. Lähdimme palaamaan Kursuun sillä olimme saaneet työluvan. Äitini sekä Eemeli jäivät vielä Kälviälle.
Emme päässeet Iitä pidemmälle junassa (härkävaunussa). Jätimme härkävaunun, jossa toisessa päässä olivat hummat rinnakkain ja tavaroiden kanssa heinien seassa olimme me. Purku taisi olla melko nopea, koska ensimmäisenä matkapäivänä köröttelimme jo Simossa saakka.
Simossa majoituimme tilavaan taloon jossa hevoset saivat oman suojan ja me majoituimme pirttiin. Juttu kulki viime viikkojen tapahtumista ja tiedettiin sekin, etteivät saksalaiset olleet luopuneet vielä Suomen käsivarresta.
Reppueväidemme painikkeeksi saimme juotavaa ja keittoakin.
Seuraava tavoite oli Kemijoen itäpuoli Imolan kylä, noin 11 km:ä Kemistä. Siellä oli tuttu isäntäväki Vuolukat.
Ajaa hyssyteltiin menemään. Edellä ajeli Karkkola ja perässä ene sekä meidän Jymy-ruuna.
Saavuimme Vuolukan taloon ja asetuimme kuin tutuissa ainaskin. Saimme hyvän kohtelun.
Kolmas päivä ja sama matka (yli 60 km:ä) seuraavaan ‘levähdyspaikkaan’, Hirvaan metsäkoulun väljiin tiloihin.
Siellä oli menijöitä ja tulijoita. Kuulimme edessä olevasta hirvittävästä Rovaniemin tuhosta. Se (Rovaniemen tuho) alkoi selvitä ajeltuamme Rovaniemelle raunioiden keskelle; jäljellä oli enää suurin piirtein vain savupiippuja ja tiilikasoja. Jostain kellarikerroksesta saimme lämmintä korviketta. Matka jatkui jalasten naristessa pakkaslumen päällä.
Pääsimme yöpymään noin 40 km:n päähän Rovaniemeltä Hautalan taloon. Siellä oli myös tilaa hevosille ja talosta sai jotain reppueväiden jatkoksi.
Viidentenä päivänä saavutimme Kemijärven kirkonkylän. Saimme tilaa pääkadun laidalta ja hevoset saatiin lähelle palokunnan taloa.
Matkaa edellisestä yöpaikasta oli taitettu noin 50 kilometriä.
Aamu valkeni ja meidän konttia ei löytynyt. Se oli varastettu. Sen menetys harmitti kovasti, sillä siinä oli säännöstelyn alaista tavaraa; sokeria, voita ja 7 kiloa sianlihaakin. Täytyi tyytyä vähempään muonaan.
Kemijärvellä ihmetytti se, että Kemijoen sillasta oli jäänyt pätkä killumaan pilarin päähän...
Kuudes päivä oli lyhyin matkapäivä pituudeltaan.
Meitä pitkin matkaa oli ihmetyttänyt ‘sakemannin’ perusteellinen hävitysteho; jokainen puhelinpylväs, sillat ja pienet rummut oli räjäytetty.
Aloimme Kursua lähestyttäessä tarkkailla, mitä oli tuhottu. Meitä oli varoitettu miinoista. “Kattelkaa, missä on lankoja ja onko jotain siirrelty”.
Aloitimme pirtin lämmittelyn varovasti ja Jymy-ruuna sai loimen selkäänsä. Ladossa oli tarpeeksi hyviä heiniä. Varsinainen savottaan menokin oli edessä...
Taakse oli jäänyt evakkomatkan ensimmäinen vaihe, noin 330 km:ä Iin asemalta kotikylääni Kursuun. Kuusi matkapäivää kertoivat jotain, mitä emme ennestään tienneet.
Kesäkuun (-45) tuli Palosljän kämpälle (jonne olin lähtenyt savottaan) tieto, että evakot voisivat jo päästä omille alueilleen. Niinpä minä suuntasin matkan Kälviälle, lähdin hakemaan vielä siellä olleet äidin ja Eemelin kotiin.
Kälviällä oli jo valmisteltu lähtöä; ei muuta, kuin taas kampetta laatikoineen asemalle Ingalsuon hummalla.
-Kenen laatikoita nuo ovat? kyselivät aikuiset Kälviän asemalla. Minua hieman nolotti, kun minua katsottiin liian vähäiseksi paluukuorman kuljettajaksi. Kokemukseni mukaan pinotavaran ajo oli ollut talvikuukausina paljon raskaampaa hommaa, kuin kuivat laatikot kovalla maalla...
Maksoin äidin ja Eemelin velat vuokrataloon.
Matkustimme siten, että äiti ja Eemeli menivät lehmien mukana ja minä seurasin tavarakuorman mukana härkävaunussa.
Kemiin asti pääsi junassa, mutta lehmiä piti kuljettaa Kaakamoon (n.10 km:ä Kemistä Tornioon päin).
Äiti ja Eemeli kuljettivat lehmiä ja minä kuljin tavaroiden mukana.
Kemijärven kirkonkylän ohitimme kulkien lossilla Kemijoen yli.
Kuormat pysähtyivät vajaan kahdenkymmenen kilometrin päähän Kemijärveltä Lautavaaran kivikkoiselle alueelle.
Lehmäsaattue meni omassa tahdissa. Essa tuli Jymyllä vastaan ja siinä Eemelikin pääsi kulkemaan laatikoiden päällä. Minä toimin lehmipoikana.
Lehmille ja Jymylle oli ruokaa ja oma muonituksemmekin alkoi järjestyä.
Kotini lähettyvillä vajaan kilometrin säteellä oli miinoitusta. Vielä lumien aikaan yksi mies räjäytti vahingossa ‘nallin’ ja kuoli. Muita miinakuolemia sattui sitten vielä sen sulan lumen aikana vielä neljä.
Pelto- ja heinätyöt sujuivat joutuisasti. Valtteri ja minä lähdimme pinotavaran sahaamiseen noin 20 km:n päähän, Sulavaan, Vapon savottaan.
Saatettiin ajatella, että evakkomatka oli päättynyt.