Se on pienestä kii

Sota-aikana, kun kaikki oli säännösteltyä, toimivat kansanhuollot, jotka palvelivat kansaa heidän tarpeissaan.
Sota loppui ja väki palasi kotiseudulleen, niinpä kansanhuoltokin tuli perässä.
Väinö Alatalo oli vanhapoika ja hän asuskeli tuolla Käsmän varressa, Huttusen Pekan talossa. Päivänä muutamana hän huomasi miten kengät hajoilee. Menipä siitä sitten eräänä päivänä kansanhuoltoon, joka silloin oli tuossa niemessä eräässä talossa. Väinön kysyessä kumikenkäin ostolupaa, sanottiin, että ei anneta poikamiehelle. Käskivät touhuta kengät muita teitä. Väinö meni allapäin Pekan luo ja sanoi, ei annettu kenkiä, johon Pekka sanoi,että älä välitä, mulla on tuolla vintillä mullinnahkaa. Minä teen sinulle kengät.
Niinpä Pekka teki Väinölle kengät.

Koska sota oli loppunut ja Sallan kunta meni viimeisen savotan myötä kahtia, piti kunnalle etsiä uusi keskuspaikka. Vähitellen Kursun kylästä, suurinpana silloisena kylänä, muodostui virastojen myötä Sallan kunnan keskuspaikka. Rovasti Koiviston toimiessa asian eteenpäin viemiseksi, Kursuun piti saada myös kirkko.
Rovasti etsi kirkon paikkaa ja huomas, että tuossa koulun mäellä (lähellä nykyistä) on nätti paikka, vaan se on Alatalon Väinön maata. Piti touhuta yhteys Väinöön.
Jopahan syksyn iltapäivänä telekaatio tulla höyrähti Koivutörmään, Pekan taloon.
Keskusteltiin niitä näitä, kunnes Esteri-emäntä käskee kahville ja siinä kehkeytyi keskustelu kirkon paikasta.
Niin, Väinö, sinullahan on tuossa koulunmäellä kirkolle sopiva paikka. Etkö myisi tai lahjoittaisi siitä seurakunnalle tonttia?

Johon Väinö vastasi; En myy, enkä kenkää tee niihin kumikengän teriin, jolloin asia oli loppuun käsitelty.

Tämänkin tarinan on muistiinmerkinnyt Ilmari Leskelä

Uskon, että edellä oleva pitää historiallisestikin paikkansa
ja ratkaisi tosiasiallisesti Sallan Kunnan keskuspaikan kohtalon.
Kuulin tämän tarinan pikkupoikana varsin usein mummoltani ja
tapauksen todistajalta Esteri Huttuselta.