MINÄ MUISTAN....

.....kuinka lujaa Viken jalat saattoivatkaan pientä kaveria kantaa. Jos niitä hieman koukisti ja jatkoi juoksua, meno tuntui paljon , paljon kovemmalta. Ikäänkuin lennossa olisi ollut. Vikke sanoi sitä "voimajuoksuksi". Tiihosen Heikin kanssa sitä joskus harjoittelivat ja olivat sen tuomasta lisänopeudesta yhtä mieltä.
Nytkin näkyi Vikke viillettävän sahaa kohti tuota "aavejuoksua" hyväksensä käyttäen. Ja nopeaapa kaveri pellon reunatietä sahalle päin lensi, aittan ohi ja kellarin sivuitse vilahti pellavapää. Mitä lienee ollut pojalla mielessä?
Ison harakanpesämännyn alle pysähtyi, katsoi korkealla huojuvaa risukasaa, hymyili; eipä ole harakalla enään munia. Kolme kertaa Vikke kävi harakan pesän munakannan tuhoamassa, ennenkuin harakka uskoi, että muniminen ei tänä kesänä kannata.
Siitä Harakka Vikke oli nimensäkin saanut; tuhosi vareksien ja harakoiden munimistouhut, pesiä ei särkenyt, eihän kenenkään asuntoa saa tärvellä. Hurjaa oli joskus katsoa, kuinka korkealle poika uskalsi munien perässä kiivetä, eikä tippunut.
Kerran oli vienyt keittiöönkin ja sanonut mummolle; nyt minä haluan maistaa, miltä maistuu variksen muna. Eipä siinä muuta, mummo oli heittänyt raskaan valurautapannun hellalle ja nokareen voita perään. Poika oli paistanut mummon avustuksella puolenkymmentä munaa ja sitten syönyt ne. Mummo katseli huuli pyöriänä variksen munien katoamista parempiin suihin ruisleivän mutkassa, mutta ei ollut puhunut mitään. Minkäpä se hän oli sille voinut, jos tahtoo syödä munia ja kokeilla jotakin uutta ruokalajia, mikäpä hän oli sitä estämään. Mettän roska on puhasta oli Hervan-Heikkikin sanonut kun oli koppakuoriaisen syönyt.
Ähäkutti; sanoi poika ja potkaisi puuta, niin että kaarna pölähti, siihenpä loppui tämän kesän muniminen.
Taskusta penkoi romujen seasta viitosen ja mietti hetken, mitä sillä ostaisi kun sahan kioskille ehtisi. Autotallilta kuuluva perämoottorin vimmattu meteli keskeytti pojan ajatukset; olivat saaneet resu-jonssonin kuntoon.
Taskuun käsi rahan kuljetti ja nyt jatkoi poika kävellen matkaa. Huolellisesti tutki polun molemmat puolet, aina Nuppiniemeen menevälle tielle saakka. Siitä lähtien pisti taas juoksuksi ja juoksi koko matkan Jyrhämäpellon reunaan saakka.
Pitkään ja syvään hengittäen antoi Vikke katseen kiertää sahan jyskyttävän äänen hallitsemassa jokilaaksossa.

Joskus kauan sitten kun Vikke oli kuullut vain tuon pelottavankin jumputuksen, eikä tiennyt tahi tuntenut aiheuttajaa, oli mummoltansa ujosti kysellyt; mistä tuo jumputus tulee? Olipa mummo vastannut; se on Kursun sydän kun sykkii, painanut pikkupojan käden rintansa päälle ja sanonut, että täälläkin sykkii sydän, jota ilman ei mummokaan eläisi.
Kuoleeko Kursu, jos tuo jumputus lakkaa, poika aikansa hunteerattuaan jatkoi? Kyllä kuolee. Eikä mummon vastaus ollut ennustus, vaan elämän ja kuoleman salaisuuksiin perehtyneen viisaan ihmisen huokaisu. Ja niin Vikkekin sai ensi aavistuksen elämästä ja kuolemasta ja kaiken katoavaisuudesta.
Vikke katsoi ylös mummon erivärisiin silmiin ja sanoi; .....hei, minäpäs....mietti hetken ja jatkoi....minä muistan...
Niin varmasti muistatkin sanoi ainavakava mummo naurahtaen,.....niin varmasti muistat......siitä pitää elämäsi huolen.

Jyrhämälampi pyörteili täynnänsä puita. Koski laski ylhäältä Käsmäjoelta kuplarivejä alas ja purskutteli niistä puukasojen välissä erivärisiä vaahtokiekuroita. Jyrkillä rannoilla näkyi siisteissä riveissä tukkikasoja joita näkyi jokunen ukko purkavan virtaavaan veteen. Näkyi silta ja vasemmalla rannalla tökötti Hämäläisen Lempin talo. Oikealla puolen sahaa, liki sahan kainalossa oli Tuuliaisen Einarin ja Hiltan talo. Lautatarhassa oli paljon korkeita lautataapeleita ja niiden välistä pilkotti Koskenkankaan hautausmaa.
Kaikkea tuota näkymää kehysti sahan äänet jotka sekoittuivat kuivuvien pihkaisten puiden huumaavaan tuoksuun. Läpi eletyn elämän Vikke muisti kotoseutunsa noista tuoksuista ja äänistä.
Pitkäsarvinen jaakko lensi pöristen yli suuria asioita täynnä olevan katseen. Nappula hermostui ja repi maasta horsmapuskan ja nippu kädessään ryhtyi ajamaan takaa mustatakkista Sarvijaakkoa.
Ei poika voinut mitään kun ötökkä lensi korken kasan päälle ja jäi sarvet ojossa irvistelemään pellavapäiselle metsästäjälle.
Vikkeä oli kielletty menemästä tukkikasojen päälle ja olivathan ne niin pelottavan korkeita ,jyrkillä rinteillä, ettei poika sinne uskaltanut mennä.
Kiukkuansa purkava poika muisti kerrallisen koppiaisen puraisun ja oli siis syystäkin vihainen Sarvijaakolle; perhanan Sarvijaakko, minä vielä näytän sinulle,....minä kyllä muistan sinut.
Pian unohtui koppiainen ja poika jatkoi pomppien matkaa kohti kovenevaa melteliä ja rannalla ruokatunnillansa istuskelevia vilttihattupäisiä ukkoja..

Sarvijaakko oikoili tunnustimiansa tukkikasan päällä, pörisytteli siipiänsä ja olenpa aivan varma, että se irvisteli etääntyvälle pojalle, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin....ja sanoikin se, mutta ääneen ei mitään virkannut. Laskosteli siivet frakkinsa suojaan ja oli vaiti.