MINÄ MUISTAN....

..miksi Vikke ei veden äärelle juossut, pelkäsi ryökäle. Isänsä pelotteli tyhmyyttänsä arvatenkin.. Kuin muka etsien kävi tarkistamassa ensin Jyrhämä-Tollaksi kutsutun ladon tapaisen ja sitten pyöriskeli vielä viereisen riihen nurkissa. Riihessä oli joskus puitu ohraa, mutta siitä oli niin kauan, että poika ei sitä muistanut, eikä ollut edes nähnyt. Tollassa oli vieläkin paljolti olkia ja siellä oli painaumia, aivan kuin joku olisi siellä makoillut. Eikä pojan matkat koskaan niin suoria olleet, utelias kun oli kuin mikä. Vielä piti kiikkua läheisen kärrytien vieressä olevan valtavan petäjän latvaan ja kurkistella sieltä käsin elon reviiriä. Petäjä oli niin valtava, että alkuunsakaan eivät Viken kädet yltäneet sen ympäri. Oksatkin olivat tavallisen tukkipuun paksuisia, niin että sinne oli työ kiivetä, kun ei oikein mistään saanut pienillä kourilla kiinni. Kymmeniä vuosia tuon jälkeen, kun puu kaadettiin, Vikke itki, ja harmistui, kun hoksasi, että Tolvasen Vikke näki,...ja itki. Mutta rohkaistuaan viimein mielensä Vikke lähti ikäänkuin vaanien kuljeksimaan sahan uudelle puun kuorimolle ja sieltä hieman lähempänä sahaa olevaa Tuuliaisen Einarin savusaunaa kohti, minkä seinän suojissa sahan uitto-jätkät vetivät lonkkaa, kuluttivat ruokatunnin rippeitä.
Vikke pyrähti jätkien viereen maassa makaavan puomin päälle istumaan. Kemppaisen Topin ja Putkos Jussin Vikke tunsikin, mutta muut olivat täysin tuntemattomia. Ka, mitäpäs Vikke näin myöhään on reissuun lähtenyt, Topi kysäisi. Äitiäkös tuli ikävä? Oli tuossa tilipäivä, Vikke sanoi leveästi, ajattelin, että lähen ostamaan kioskilta vissypullon.
Jussi nauroi, vai vissypullon? Eikös se tuollanen punanen limonaati ole noin pikkupojille makiampaa?
Minä en ole enää mikään pikkupoika, Vikke hermostui, enkä paitsi tykkää limukasta, on liian makiaa. No, sitä on juotava mistä pitää, suun mukasta se on oltava toppuutteli Jussi, kuin muka erehystänsä katuen. Mistäpä sinä rahaa sait?
Taisit taas laulaa lurauttaa...? Joo Hartikan Martti anto vitosen kun kävin Essalle autotallissa laulamassa sen Emma-laulun, Vikke paljasti tilipäivänsä lähteet. Se on kumma se Essa kun se muka hermostuu siitä nätistä pienestä laulusta, vaikka siinä ei puhuta kuin Emmasta ja kuutamosta, poika mietiskeli. Onhan sen akka kyllä Emma ja ihan mukava nainen, sehän on mummon siskokin.
Antaa meille Iitan kanssa aina käydessään karkkiakin, Vikke jatkoi.
Joo sellainen se on se Emma, antaa karkkiakin....nauroi Topi ja nousi ylös. Nosti housujansa, otti pitkävartisen nuoresta kuusesta tehdyn keksin ja lähti kävelemään laakonkeille tukkia solimaan. Arpeetia kohti, niinkuin mennessänsä sanoi...Kohta alkoi sahan ykkösraami jumputtamaan ja Jussikin nousi kuin ammuttuna ja lähti juoksemaan ransportin siltaa pitkin ylös sahalle, sen toiseen kerrokseen.
Vähitellen rupesi ketju vetämään tukkeja ylös sahan päälle raamien syötäväksi. Vikke istui vielä tovin ilta-auringon paisteessa saunan mustan ja nokisen seinän vierellä ja katseli kun työmiehiä virtasi kuorimolle tai parkkaamoksikihan ne sitä sanoivat.
Muutamia työmiehiä ja -naisia poika tunsikin; Kursun Kaukon, Kursukankaan Pekan, Tiihosen Pekan, Hämäläisen Eemelin ja Heliste Kaisan ja monia muita, jotka tulivat sitten myöhemminkin Vikellekin tutuiksi. Kaisa oli Viken mielestä iso nainen, kerran kysyikin äitiltänsä, että kuinka tuo nainen voi olla noin iso. Siihenpä äitikään ei ollut osannut vastata, oli vain hymyillyt ja sanonut; joskus on akan parempi olla iso. Ja mitäpä Vikke vastauksesta älysi?
Kakkos raamikin kuului käynnistyvän. Jonkun aikaa ne etsiskelivät yhteistä rytmiä ykkös raamin kanssa ja kun se sitten löytyi, niin tuntui kuin tukitkin olisivat ruvenneet nopsempaan liikkumaan repsikan ohi ränniä pitkin ylös.
Repsikka oli työmies, joka ohjaili puita ränniin, piikkiketjun vedettäväksi. Laakonki, kävelysilta oli poikittain rännin päällä ja joskus sattui, että repsikka huolimattomuuttaan löi keksin liian tiukkaan kiinni uitettavaan tukkiin ja kun ketju kerkesi kiskaista tukin ja keksin laakonkia vasten, eikä repsikka älynnyt löysätä ja niinpä siitä komealla kaarella jätkä-parka lensi jorpakkoon.
Ja nauru maistui. Sitä jäi Vikkekin odottelemaan, josko vahinko sattuisi, mutta odotus oli turhaa. Kemppais Topi oli repsikkana eikä mennyt enää niin vanhanaikaiseen. Oli jo kasteensa saanut.
Näppärästi Vikke pyörähti itsensä ympäri kun arveli nähneensä koko ulkopuolisen sahan, sahanpurua- ja parkkia rykältävän raktorin, jota majuriksi sanoivat, raklattavat tukkeja kitaansa imevät kettingit, touhuavat jätkät, kohisevan tukkeja alas puhisevan kosken...ja sen vihoviimeisen koppiaisen joka iskeytyi Viken pellavaiseen päähän. Tovin Vikke hyppi uhkarohken sarvijaakon tomumajan päällä ja vielä Viken juostessa sisään sahan alaovesta, tomu jäi kieppumaan entisen koppiaisen nykyisen haudan ylle, josta se itse ei arvellut edes kenenkään kertoneen mitään.
Sellaista se on koppakuoriaisenkin elämä; Vikke mietiskeli uusi sarvijaakko kädessään, vihdoinkin päästyänsä salaiseen paikaansa, entiseen sahan ja muinaisen voimalaitoksen turbiinihuoneeseen.
Ovella Vikke kohteliaasti poisti jäärältä sarvet, sillä mitäpä koppiainen enää niillä olisi tehnyt, sillä peli oli jo menetetty.
Kahden raamisahan rouskuttaessa raivoisasti tukeista lankkuja ja lautoja, lasien ollessa peittyneinä jo pitkään ohueeseen äänettömään valoa läpipäästämättömään puupölyyn ja kun siellä vielä kaikki muukin elävä oli ainoastaan käynyt, hajun perusteella, kusella nurkkiin, niin eipä Vikkekään voinut ajatella muuta kuin, että sarvet Sarvijaakolla tällaisessa maailmassa ovat aivan liikaa. Estävät vain turhan pakenemisen.
Turbiinihuone oli sellainen 8x8m kokonen paikka. Siellä oli valtavia rattaita ja mahtava sähkömoottori, josta oli joskus tulipalon yhteydessä ilmiselvästikin palanut käämit ja mitäpä sellaisella moottorilla olisi siellä muutoin tehnytkään. Siis sekin taisi olla turha. Turbiinihuoneen toiselta puolelta johti ovi ulos ja siitä poikakin pujahti suoraan Tuurakosken alajuoksun rannalle. Kirkas laskevan auringon valo huikaisi Viken silmiä. Aikansa seisoskeltuansa rannalla ja katseltuansa Hämäläisen Lempin lehmiä, muisti kourassa sitkuttelevan koppiaisen ja päätti antaa sille vielä yhden mahdollisuuden niinpä hän heitti sen virran vietäväksi toivoen sen joutuvan harrin syötäväksi. Sukkelasti pomppien, kaikki arvokkuus tiessään, mustatakkinen Sarvijaakko pomppi aalloilla kohti sitä Viken tarjoamaa mahdollisuutta, mikä se sitten lieneekin.
Mutta, pojalla oli kiire, ei sitä siihen auttanut jäädä uneksimaan, viikelästi rantakivikossa loikkien Vikke nousi virran rantaa pitkin ylös sillalle. Sahanpuoleisella rannalla oli kaivettu betoniseinäinen kanava jota pitkin vesi oli joskus ohjattu turbiinihuoneen alla olevaan pyörästöön joka sitten akselin välityksellä oli saanut sähkömoottorin pyörimään turbiinihuoneessa.
Kanavan yli johti puinen silta ja sillä sillalla Vikke pysähtyi katsomaan veden juoksua, muistellen edellisen kesän kohtausta, jossa pojan isä oli yrittänyt epätoivoisesti saada Viken pelkäämään vettä. Käsistä roikottaen oli muka koettanut ikäänkuin pudottaa pojan virran vietäväksi. Toistaitoinen kasvatusmenetelmä, mutta eipä poikaparka sitä silloin tiennyt, tokko isäkään vaikka oli vanhempi. Isää ja varsinkin äitiä oli pelottanut pojan leikit kosken rannalla, niinpä olivat keksineet mielessänsä
hyvän konstin, että josko Vikke alkaisi pelkäämään vettä, niin ei sitten menisi veden partaalle ja siten pojan hukkumisen huoli poistuisi. Ei Vikke pelännyt, sillä mummo oli opettanut kalareissuillansa Viken uimaan ja olemaan kovillakaan tuulilla pelkäämättä vettä, ukkosta ja myrskyä, mutta ei Vikke sitä kenellekään kertonut, kun mummo oli kieltänyt.
Kerrankin oli myrsky noussut Tuurajärvellä aivan yhtäkkiä. Verkot oli juuri nostettu ja mummo sanoi vain vapisevalle pojalle, että souva tuonne Korteniemeen, niin selvitellään nuo verkot myrskyn aikana, ei se myrsky kauan kestä.
Taivas oli yhtä salamaa ja vettä tuli kaatamalla, myrskynpuuskat riuhtoivat läheistä metsää ja järvellä kortteikko luokona lakosi. Vikke katseli niemessä olleen ladon hirsien lävitse "jumalanilmaa", niinkuin mummo sitä kutsui. Pitkä ja harras salama iski Tiikkajan Vienon ja Emmin talon alapuolelle ja myöhemmin Vikke kuulikin, että se salama oli tappanut Tiikkajasta kolme lehmää, olivat olleet kuusen alla suojassa sateelta.
Etkö sinä mummo pelkää, että salama iskee, Vikke oli kysynyt. Mummo oli katsellut poikaa paljon nähneillä silmillänsä ja vastannut ; minkäpä se salamakaan minulle enään voi, se on iskenyt jo kerran eikä saanut muuta aikaiseksi kuin sen minkä näet, toinen silmä on harmaa ja toinen ruskea, syntyessäni minulla olivat siniset silmät.
Poika muisti vastauksen läpi varhaisen nuoruutensa ja oppi vähitellen olemaan pelkäämättä, kun huomasi, että mitä tahansa voi sattua, jos on sattuakseen ja vaikka hiukan pelkäisikin, niin sitä ainakaan saanut näyttää, kun se muutoinkin olisi turhaa.