..........MINÄ MUISTAN.....

...kun Vikke sitten kapusi jokiuomasta sillalle...katseli tuoksuvalle Käsmä-joen yläjuoksulle, veteli vainua sillan alaisissa suvantopaikoissa lymyävistä harreista...kaiken sen minä muistan. Heinäkuisen illan, sahan rumputuksen ja toisella puolella jokea olevien onkijapoikien iltakultaiset hiukset. Ei sitä saata sanoa vilkutuksen vetovoimaa toiselta puolen rantaa, pikkupojan, kala kourassa ja kun väärti sinne ei voi mennä. Siellä oli Kujalan Kari ja Kursun Jouko ja Timo ja Tiikkajan Erkki ja Niemen Ari ja he onkivat täyttä häkää ja pojalla oli se ikuinen kiire, elämään? Minä muistan ......
kuinka kieltoa rikkomatta Vikke jatkoi matkaansa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti.....vaikka olisi tehnyt mieli poiketa, mennä siltaa pitkin joen yli.....kavereiden luo.

Vikke jatkoi kävelyänsä.....oikealla puolella tietä kohosi huikeisiin korkeuksiin punainen, peltikattoinen hakesiilo ja sen vieressä lättänänä kasana oli sahan arvokkain paikka, höyläämö. Ukot olivat rannalla puhuneet kuinka tuolla huonosti hoidetun näköisellä rötisköllä muka " tehdään rahaa ". Sitä oli pikkupojankin vaikea uskoa, sillä niin suuri ero sillä oli varsinaiseen saharakennukseen. Voipi olla, että huonosti hoidetun näköiset linnat ovat arvokkaimpia ja ulkonäöstä huolimatta vieläpä kaikista parhaiten hoidettuja. Mutta, ei avautunut Vikelle sillä kertaa ihmispolon aarteenpiilotustouhu, kiiltäville kiskoille teki mieli pojan pomppimaan.

Ja ne pienet ja kapeat rautatiekiskot! Ne olivat sentään jotakin. Useasta kohdin ne menivät tien yli ja höylähuoneeseenkin tulivat omat kiskot. Sahan lastauspöytä oli pienoisen mäen päällä, mutta vielä korkeammalla oli sahan lautatarha, minne laudat ja lankut kärrättin sahalta ja laitettiin taapeleihin kuivaamaan. Pieniä vaunuja kulki edes takaisin lastauspöydän ja lautatarhan väliä, siinä sai poikakin olla tarkkana, että ei jäänyt alle.
Hurjaa vauhtia kiisi täysinäinen vaunu alas lastauspöydän mäkeä notkelmassa olevan saha-alueen halkaisevan tien poikki, ylös lautatarhan mäelle. Kovalta, perin ankaralta näytti kärräreiden työ.

Iloisesti Vikke vilkutti ohikiitävälle lankkuvaunulle ja perässä juoksevalle miehelle.....ei joutanut ukko edes vilkaisemaan.
Jonkin verran oli ratojen varsilla kaatuneita kärryjä kuorminensa, ei siinä jouda vilkuttelemaan, jos tahtoo pitää koslan pystyssä, mutta ei Vikke mieltänsä pahoittanut moisesta, tiesihän sen, pelin hengen ja sen, että oli se perässäjuoksija hänet jo noteerannut....
Kiskojen toisella puolella näkyi Viken tämänkertaisen matkan pää, Sahan Kioski ja taskussa poltteli raha, jolla Vikke Vissypullonsa aikoi ostaa. Varovaisesti Vikke vielä kerran tarkisti rahan olemassaolon taskussansa, tarkisti tilanteen molempiin suuntiin, sekä lautatarhalle, että lastauspöydälle,...tie vapaa ja juoksuun.

Muina miehinä, aivan kuin sahanjätkä ikään, Vikke tiskille nöyrtyi, odotteli, että myyjä paikalle riensi ja kysyi, aremmin kuin sahanjätkät, mutta kysyi kuitenkin, koskapahan oli ostamahan tullut; saiskohan pullon vissyä?
Vastaushan oli arvattu;
Herranjumala Vikke mitä ihmettä sinä täälä teet tähän aikaan ja, näkikö sinua kukaan kun lähdit? Vikke oli kaukonäköinen vastauksessansa ja sanoi; Luusuan Väinö ainaski näki tuossa ransportin kulmalla ja Kemppaisen Topi jne. Vikke vesitti Huttusen Elman nykyisen Korpelan Elman, äitinsä kysymyksen jo alkumetreillä.
Lapset ovat aina olleet ovelampia kuin vanhempansa, ainakin vesittämisessä, mitä se sitten lieneekään?

Nainen tiskin takana nauroi vastaukselle, ei arvannut kyynelten takaa muutakaan, kun oli äiti. Äiti tuon pojan joka oli tullut arvaamattomati ostoksille, vissyä, jota koskaan pikkupojat eivät osta