"Ei ole ainuttakaan ihmistä joka olisi elänyt sota-aikana, eikä sillä olisi
ollut vaikutusta hänen elämäänsä’’

-Ukin elämä vuodesta 1939-

Niina Niemi
Äidinkielen ja historian aine keväällä –99

Ukki oli viisivuotias kun Talvisota melkein 60 vuotta sitten syttyi 30.11.1939.
Hänen nimensä Antti Niemi ja hänen perheensä muodostui isä Uuno Niemestä, äiti Aino Niemestä , Kyllikki ja Senja sisarista sekä Jaakko ("Jaska") ja Emil ("Emppu") veljistä. Sota vaikutti kaikkien elämään Suomessa. Näin ukkini koki ajan vuodesta 1939 aina sodan loppuun saakka.

Evakuointi ennen Talvisotaa

Yleinen hälytys ei ennen vanhaan ollut samanlainen kuin nykyaikana. Sireenien ja torvien sijasta joku kulki talosta taloon kertoen mitä oli tapahtunut, miten pitäisi toimia sekä milloin ja minne lähdettäisiin evakkoon.
Yleensä evakkoon lähdettiin junalla ja mukaan sai ottaa erittäin vähän tavaraa, vain tarpeellisin kuten lakanoita, vaatteita, ruokaa jne.

-Yleisen hälytyksen jälkeen kun olimme tehneet kaikki valmistelut odotimme vain isääni jonka piti tulla hakemaan meidät ja kuljettamaan meidät Tornioon. Olimme viimeisiä perheitä Sallan kunnassa ja kun kurkistimme ikkunasta verhojen takaa näimme jo ryssiä juoksemassa kaduilla. Viimein isä tuli Korhosen taksilla, jota hän ajoi työkseen ja haki meidät, ukki kertoi.

Niemen perhe evakuoitiin Turtolaan Tornioon. Siellä he saivat asua suuren talon suuressa olohuoneessa kolmen muun perheen kanssa. Isäntäperhe
asui talon kamareissa.

Isä Uuno ei joutunut rintamalle, vaan hän toimi ambulanssikuskina tai kuljetti tavaralasteja koko sodan ajan. Äiti Aina jäi kotiin hoitamaan lapsia ja huushollia.

-Sisareni Senja oli vain 1-2-vuotias kun meidät evakuoitiin Turtolaan, eli niin
nuori että hänet lähetettiin sotalapsena Ruotsiin. Ruotsalaisen perheen isä
tuli hakemaan Senjaa ja ajoi kelkan kanssa Tornion joen yli vieden hänet mukanaan, ukki muistelee. Myöhemmin sain kuulla että tämä isä oli kuollut ja että Senja joutui vaihtamaan Nilssonien perheeseen. Heidän luona Senja asui lopun lapsuudestaan.

Senja ei koskaan muuttanut takaisin Suomeen ja osaa nykyään vain ruotsia. Olemme olleet hänen luonaan monesti kylässä ja olemme yhteydessä. Sattuipa niin hauskasti että kun toinen siskoistani, Kyllikki matkusti tapaamaan sisartaan, hän ihastui Senja "leikkiveljeen" Bror Nilssoniin ja juttu kehittyi niin
että he ovat seurustelleet jo kymmeniä vuosia. Sanotaanhan että sota yhdistää ihmisiä, ukki jatkoi.

Ruoka ja vaatteet

Kun kysyin ukilta ruuasta hänelle tulee ensimmäisenä mieleen puurokastikejauho ja korvike, jota käytettiin monien ruoka-aineiden kuten esim. sokeri ja kahvinsijasta.

-Kahvia jauhettiin ruskeasta, paahdetusta ohrasta ja sitä
juotiin. Saippua tehtiin rasvasta ja perunajauhoja perunoista jotka ensin raastettiin ja sitten kuivatettiin kunnes siitä tuli valkeaa ja jauhomaista, ukki sanoi.

Talonpojilla oli varmaan parhaat oltavat ruuan suhteen ja maalaistalon perheissä ei tarvinnut nähdä nälkää. Niillä perheillä jotka asuivat kylissä maalla kuten esim. ukin perheellä oli keskivertoiset oltavat, sillä siellä pystyi ostamaan maanviljelijöiltä ruokaa pimeänä kun säännöstelyt eivät riittäneet. Huonoimmat oltavat ruuan suhteen oli kaupunkilaisilla. Kaupungissa ei voinut viljellä mitään ja siellä eli paljon ihmisiä jotka kaikki tarvitsivat ruokaa. Ruokaa yritettiin jakaa tasan kaikkien kesken säännöstelemällä.

Kansanelatuslaitoksesta, joka sijaitsi samassa talossa kuin kunnantoimisto haettiin säännöstelykuponki/henkilö/kuukausi. Kaikki ylimääräiset tavarat kupongissa vaihdettiin mustassa pörssissä johonkin josta oli enemmän hyötyä. Jos ei tupakoinut vaihdettiin tupakkakupongit esim. voihin tai muuhun sellaiseen. Lehtien ilmoituspalstat olivat täynnä tällaisia ilmoituksia sillä ne olivat periaatteessa laittomia. Kunnantoimistosta anottiin myös esim. Lupa ostaa uudet kengät.

-Sota-aikana olin usein nälissäni, ukki myöntää. Jos ei ollut rahaa, ei myöskään ollut ruokaa. Kaupat eivät myyneet luotolla tai velaksi sillä se olisi ollut liian suuri riski. Ei koskaan voinut tietää milloin asakkaat evakuoitaisiin uudelleen tai jop kuolisivat ja silloinhan kaupat eivät ikinä olisi saaneet rahojaan, hän huomautti.

-Rahat olivat siihen aikaan suuria sekä kooltaan että arvoltaan. Tavalliset setelit olivat pinta-alaltaan noin 25cm x 15cm. Jopa 10 mk:n ja 5 mk:n seteleitä painettiin ja 1000 markan seteli, joka oli suurin seteli myös silloin, olisi noin kymmenen markan arvoinen tänä päivänä. Markkoja oli myös kuparikolikkoina sillä siihen aikaan ei ollut varaa valmistaa kolikoita muusta metallista kuin kuparista, ukki selitti.

Vaatteita sai ostaa erittäin vähän, joten perheen äiti ompeli osan perheen vaatteista ja kutoi villasukkia. Muut vaatteet piti ostaa. Kengissä oli joko puu- tai kumipohja, mutta kumipohjaiset kengät menivät aina jonkin ajan kuluttua puolesta poikki. Siitä johtui että talvisin ja syksyisin kun käveltiin kaikki vesi ja lumi pääsi kenkiin.

-Olin lapsista vanhin, mutta siihen aikaan minun vanhoja vaatteitani ei annettu nuorimmille sisaruksilleni, sillä siinä vaiheessa kun sain uudet vaatteet, jos laisinkaan sain uusia vaatteita, olivat vanhat vaatteet niin loppuun kuluneet ja monta kertaa paikatut sekä polvista että takapuolesta että ne hajosivat käsiin pelkästä kosketuksesta, hän kertoi.

Toinen muutto

Kun suurin vaara oli ohi, perhe muutti Tohmoon Kemijärvelle itään päin. Talo, johon he muuttivat oli nimeltään Peltoniemi ja siinä talossa he saivat käyttöönsä kamarin. Isäntäperhe asui myös edelleen samassa talossa.

Ukki ei koskaan joutunut pommitukseen. Siihen aikaan siviiliasukkaita ei maalla pommitettu samaan tapaan kuin tänä päivänä esim. Kosovossa. Vain suurempia kaupunkeja pommitettiin Suomessa ja niitäkin vain esim. armeijan tukikohtien vuoksi.

Ympäristö

Jokaisessa kylässä oli siihen aikaan kaikki mitä tarvittiin: ainakin kauppa, posti, pankki jne. Lapissa on nykyään harvoin näin ja kylät
kuolevat vähitellen. Ennen vanhaan myös paljon enemmän linja-autoja ajoi paikkakunnalta paikkakunnalle ja jos halusi toiselle kylälle niin mentiin linja-autolla.

Sähköä ja juoksevaa vettä ei yleensä ollut, joten ei myöskään ollut radiota ennen kuin vasta sodan loppuvaiheessa kun ukin perheeseen ostettiin patteriradio. Pimeän jälkeen valaistiin tupa kynttilöillä, öljylampulla tai asakilla, joksi sitä silloin kutsuttiin. Pyykätessä äiti sai hakea ämpärillä kaivolta vettä ja lämmittää sen suuressa padassa. Pyykit pestiin käsin pyykkilaudalla ja kuivattiin ulkona.

-Talo lämmitettiin puilla ja puuhellalla valmistettiin ruoka. Meidän ei myöskään tarvinnut sammuttaa aloja tiettyyn aikaan eikä varoa että ulkona näkyisi ikkunasta valoa sillä siellä missä me asuimme ei pommitettu eikä ollut mitään kieltoja valon suhteen. Tietystikään valoja ei voinut pitää päällä kuinka kauan tahansa sillä se oli kallista, mutta kuitenkin jonkin aikaa pimenemisen jälkeen ja kauemmin kuin kaupungissa. Meillä ei ollut kameraa ja ne harvat ja valitut joilla oli antoivat valokuvaajan kehittää kuvat, ukki kertoi.

Joka kylässä oli yksi tai kaksi puhelinta. Oli harvinaista että joku halusi soittaa johonkin, mutta jos näin oli puhelu meni ensin keskukseen ja siellä yleensä nainen vastasi, kysyi minne halusi soittaa ja yhdisti puhelun sinne. Toisessa päässä keskuksen nainen kertoi kuka soitti ja kysyi jos vastaanottaja halusi ottaa puhelun. Jos henkilö jota tavoiteltiin sattui asumaan
jossain muualla, piti hänet juoksemalla hakea esim. viereisestä talosta samalla kun soittaja odotti toisessa päässä. Keskuksen naiset istuivat yleensä ja kuuntelivat kaikkia puheluita ja tiesivät näin ollen (niin kuin postityöntekijätkin) mitä kylässä tapahtui ja toimivat samalla kylän juoruämminä. Kun puhelu lopulta vastaanottajan saavuttua ja uutiset kuultua lopetettiin piti keskuksesta kysyä paljonko puhelu tuli maksamaan.
Se rahamäärä jätettiin puhelimen vierellä sijaitsevaan säästöpörssiin ja kun
puhelin lasku tuli postissa oli säästöpörssissä tarvittavat rahat. Näin ollen kaikkien kyläläisten ei tarvinnut hankkia puhelinta.

Välirauha

Sallan kylä luovutettiin Moskovan rauhassa venäläisille, mutta ihmiset jotka olivat asuneet ukin perheen kanssa Sallan kunnassa rakensivat talonsa uudelleen. Rajalle ja jatkoivat normaalia arkipäivän elämää, sillä he luulivat että rauha kestäisi. He pettyivät syvästi kun jatkosota alkoi ja heidän piti lähteä taas evakkoon ja talot tuhottiin ja poltettiin.

Välirauhan aikana ukin perhe asui Salmivaarassa, lähellä nykyistä Sallaa, navetan päädyssä. -Siellä haisi lehmille ja lannalle yötä päivää ja joka puolella ryömi kaiken maailman sittiäisiä ja sontiaisia, ukki kommentoi. (En voinut
olla nauramatta.)

Jaakko ("Jaska") kuoli Salmivaarassa aivokalvontulehdukseen. Hän meni sorkkimaan karbidilampuun tulitikulla, mutta koska putken päähän ei saanut päästää ilmaa räjähti lamppu ja putken pää löi Jaskaa päähän niin pahasti että hänen otsansa halkesi. Seurauksena tästä hän sai aivokalvontulehduksen.

-Lääkäri sanoi että oli parempi että hän kuoli kuin että hän olisi selvinnyt
ja kärsinyt, sillä hänestä ei ikinä enää olisi tullut tavallista poikaa. Hän
oli meistä sisaruksista toisiksi vanhin ja me olimme parhaita kavereita ja leikimme aina yhdessä. Siksi surin häntä niin paljon, ukki selitti.

Vapaa-aika

Ukki oli niin nuori sota-aikana että hän ei kulkenut tansseissa, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä sekä häitä ja muita juhlia olisi vietetty entiseen
malliin. Maalla ei ollut elokuvateattereita, mutta kaupungissa ihmiset kävivät
myös elokuvissa kun ehtivät. Ukki oli silloin niin pieni että ei joutunut auttamaan niin paljoa kotitöissä ja koska hän oli poika ei hän myöskään joutunut siivoamaan tai tekemään muita "naisten töitä". Heillä ei myöskään ollut kotieläimiä tai maata mitä viljellä koska he olivat evakuoituja, joten ukilla oli aika vapaa lapsuus tehdä mitä halusi.

Ostettuja leluja ei tietenkään ollut, vaan jos ollenkaan oli leluja ne olivat
itse tehtyjä tai sitten leikittiin ulkona ilman leluja. Kävyistä, tulitikuista ja havuista tehdyt lehmät ja lampaat olivat erittäin suosittuja. Ukki tykkäsi leikkiä myös puupalikoilla. Kesäisin lapset hakeutuivat aina veden ääreen, eikä ollut väliä oliko se järvi, puro, joki vai oja kunhan siinä pystyi uimaan kun tuli liian kuuma.
Pyöriä heillä ei ollut, sillä sellaiseen ei ollut varaa. Ukki osti ensimmäisen pyöränsä vasta kun hän alkoi käymään töissä ja pystyi maksamaan sen omilla rahoillaan. Potkureita, suksia ja luistimia oli, mutta ne olivat yleensä käsintehtyjä ja niiden avulla pystyi liikkumaan paikasta toiseen vain talvisin.

-Luistimet teimme niin että naulasimme sahanterän kiinni puupalaseen, joka oli kengänpohjan muotoinen. Siihen kiinnitimme nahkanauhat ja solmimme kenkämme kiinni. Näin saimme luistimet joilla pystyi luistelemaan, ukki muisti. Iltaisin heti koulun jälkeen ennen pimeää laskettiin talvella suksilla mäkiä ja kesällä pelattiin jalkapalloa oikeilla nahkapalloilla. Jääkiekkokaukaloita ei ollut ollenkaan eikä kenelläkään olisi sen puoleen olisi ollut kunnon varusteitakaan pelata jääkiekkoa. Iltaisin kuunneltiin myös radiota tai kerrottiin tarinoita jos joku osasi ja jaksoi.

Evakuointi ennen Jatkosotaa

Kun Jatkosota syttyi evakuoitiin Niemen perhe Keski-Pohjanmaalle. Kun juna lähti oli ukilla tietysti mukanaan koiransa Salmivaarasta, mutta koska kukaan ei pitänyt siitä että junavaunussa oli eläimiä heittivät konduktöörit koiran ulos junan pysähtyessä asemalle. Näin ukki muisteli tapausta:

-Monen aseman päästä, kun huomasin koiran kadonneen, hyppäsin minäkin junasta ja ryhdyin juoksemaan saadakseni koirani kiinni, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Aikuiset miehet yrittivät saada minua kiinni ja väijyivät toisten vaunujen takana, kun he huomasivat minun kadonneen, mutta minä vain pakenin. Mitä he eivät tienneet oli että olin ajatellut hypätä takaisin junaan esim. konduktöörivaunun kohdalla, kun se olisi lähtemäisillään. Silti en aikonut antaa periksi. Viimeisen virheeni tein hypätessäni raiteelta alas ja tarttuessani piikkilankaan. Peli oli ohi kohdaltani ja minun oli palattava perheeni luo, ukki sanoi.

Koko Jatkosodan ajan perhe asui Salonkylässä sijaitsevassa suuressa talossa, jonka suuri tupa jakoi kahtia. Talon toisessa päässä he asuivat ja toisessa päässä asui isäntäperhe.

Koulu

Koulussa piti käydä vaikka oli evakossa. Ukki aloitti koulunkäyntinsä koulussa Tornion Kivirannalla ja matka hänellä oli kouluun noin neljä kilometriä. Joka aamu hän käveli kouluun ja iltapäivällä hän palasi kävellen kotiin. Hän oli jo yhdeksänvuotias aloittaessaan koulun, joten käytyään pari kuukautta ensimmäistä luokkaa hänet siirrettiin suoraan toiselle luokalle.

-Lapin kouluissa oli siihen paljon oppilaita verrattuna tähän päivään. Yleensä joka koulussa oli yli 200 oppilasta, kun nykyään noin kolmenkymmenen oppilaan koulut ovat yleistymässä ja kouluja lakkautetaan yhä useammin. Joka luokalla oli oma opettaja, joten kouluihin oli yleensä palkattu 5-6 opettajaa. Nykypäivänä sellainen määrä opettajia on harvinaisuus. Kansakoulussa oli luokat yhdestä kuuteen ja sitä seurasi jatkokoulu. Jatkokoulua käytiin iltaisin koulun jälkeen, mutta se oli vapaaehtoinen. Koulukirjat olivat aivan tavallisia ja valmistettu Suomessa. Meillä oli aineita kuten esimerkiksi laulua, käsityötä, puutyötä, liikuntaa, historiaa, kielioppia, laskuoppia, luonnontieteitä, mittausoppia ja jokainen sai oman aapisen, ukki kertoi.

Kaikilla oli pulpetissa kolo mustepullolle, sillä siihen aikaan kirjoitettiin musteella. Pulpetit oli tehty niin että niissä istuttiin pareittain vieri vierellä penkillä joka oli kiinni pulpetissa. Molemmilla oli kumminkin oma pulpetti ja siihen nostettava kansi. Opettajat löivät usein karttakepillä tai tukistivat kovasti tukasta. Ukki seisoi myös usein nurkassa häpeämässä, sillä hän oli villi oppilas.

Koulussa ei ollut keittäjää, vaan jokainen otti oman maitopullon ja voileipiä mukaan kouluun. Keittäjät tulivat kouluihin vasta 50 vuotta sitten ja silloinkin koulussa saatiin vain keittoa niin kuin sodankin jälkeen.

-Läksyt jäi usein illalle ja silloin piti istua hellan avoimen luukun vieressä tai kynttilän ääressä tekemässä läksyjä jotta ollenkaan näki tehdä läksyjä pimeässä ja yleensä jätin läksyt kokonaan tekemättä.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen perhe muutti Tornion Kivirannalle vuonna 1947.Ukin nuoremmalla veljellä Emilillä ("Empulla") oli ollut vika vasemmassa jalassa. Hän astui vain jalan toiselle reunalle ja siksi hänet vietiin jossain vaiheessa sotaa Ruotsiin leikattavaksi. Siellä hän asui kaksi vuotta ruotsalaisessa perheessä, kunnes palasi oikeaan perheeseensä heidän asuessa sodan jälkeen
Tornion Kivirannalla. Jossain vaiheessa sotaa oli siis vain vanhemmat, Antti (ukki) ja Kyllikki jäljellä koko perheestä.

Ukki oli kymmenvuotias kun sota loppui. Torniosta perhe muutti Rovaniemelle
vuonna 1949 kunnes he myöhemmin muuttivat Kursun kylään nykyiseen Sallaan missä mummini ja ukkini vieläkin asuvat.

-Näen vieläkin joskus painajaisia, joissa äiti käskee minua taittamaan lakanat
ja pakkaamaan tavarani. En usko että on ainuttakaan ihmistä joka olisi elänyt
sota-aikana, eikä sillä olisi ollut vaikutusta hänen elämäänsä, ukki sanoi lopuksi.